Asuimme ennen talossa, jossa oli iso piha. Jo lopputalvesta kesän kaipuu oli niin kova, että vuodesta toiseen yritin esikasvattaa erilaisia siemeniä ja kukkasipuleita niin että pieni asunto oli täynnä istutuksia. Onnistumisprosentti oli usein vaatimaton, mutta kun joku kasvi joskus selvisi mustasta peukalostani, ilo oli sitä suurempi. Pikkuhiljaa oli sitten annettava periksi vaativampien lajien kohdalla ja tyydyttävä muutamaan takuuvarmaan lajiin, kuten krassi, kehäkukka ja hajuherne. Erityisesti suren japaninverivaahteraa, jota vaalin kuin kukkaa kämmenellä mutta joka ei sitten kestänyt kevätviimaa eräänä keväänä. Sain kuitenkin pitää sen kolmisen vuotta elämässäni. Kun viime syksynä muutimme kerrostaloon, niin vanhalle pihalle jäi istuttamani valkoinen alppiruusu, enoni pihasta siirretty pioni- joka kukki aivan upeasti vaikka sanotaan että se loukkaantuu helposti siirrettäessä- ja tädiltäni saatu mongolianvaahtera. Ja monta muuta pensasta ja paljon tulppaaneja. Piha täynnä muistoja...