Pikkukaupunkiblues

Näin hellepäivänä ei kovin paljoa kiinnosta ajatus kuumasta maitopohjaisesta keitosta, mutta kesäkeitto edustaakin mulle lapsuusmuistoja. Sitä paitsi se on oikeasti hyvää, kunhan sen tekee itse neitseellisistä kesäkasviksista aitoon vanhanaikaiseen tapaan. Lapsena Helsingissä oli sellainen ilmiö kuin puistotädit ja puistoruokailu. Jostain syystä en muista siellä leikkipuistossa syöneeni mitään muuta kuin kesäkeittoa, vaikka luultavasti joka päivä oli eri ruokaa. Ja ulkona ruoka maistuu jotenkin paremmalta muutenkin. Kuumana kesäpäivänä tekee mieli syödä kevyemmin kuin muuten. Itselleni on vakiintunut muutama kylmä helleruokalaji, jotka toimivat vuodesta toiseen. Ensinnäkin jäätee. Sitä pitää olla kylmänä kaapissa ja uutta tulossa koko ajan. Keitetään vahvaa teetä oman mieltymyksen mukaan, jätetään hautumaan pitkäksi aikaa, voidaan maustaa sokerilla tai hunajalla ja raikastaa situunamehulla. Laimennetaan vedellä sopivaan vahvuuteen ja pannaan jääkaappiin kun on huoneenlämpöistä. Voi...

Asuimme ennen talossa, jossa oli iso piha. Jo lopputalvesta kesän kaipuu oli niin kova, että vuodesta toiseen yritin esikasvattaa erilaisia siemeniä ja kukkasipuleita niin että pieni asunto oli täynnä istutuksia. Onnistumisprosentti oli usein vaatimaton, mutta kun joku kasvi joskus selvisi mustasta peukalostani, ilo oli sitä suurempi. Pikkuhiljaa oli sitten annettava periksi vaativampien lajien kohdalla ja tyydyttävä muutamaan takuuvarmaan lajiin, kuten krassi, kehäkukka ja hajuherne. Erityisesti suren japaninverivaahteraa, jota vaalin kuin kukkaa kämmenellä mutta joka ei sitten kestänyt kevätviimaa eräänä keväänä. Sain kuitenkin pitää sen kolmisen vuotta elämässäni. Kun viime syksynä muutimme kerrostaloon, niin vanhalle pihalle jäi istuttamani valkoinen alppiruusu, enoni pihasta siirretty pioni- joka kukki aivan upeasti vaikka sanotaan että se loukkaantuu helposti siirrettäessä- ja tädiltäni saatu mongolianvaahtera. Ja monta muuta pensasta ja paljon tulppaaneja. Piha täynnä muistoja...