Pikkukaupunkiblues

Raasepori, kuten suuri osa rannikkoseudusta on vahvasti ruotsinkielistä aluetta. Asukkaista suomenkielisiä on noin 30 prosenttia ja ruotsinkielisiä yli 60 prosenttia. Muita kieliä äidinkielenään puhuvia on noin 4,5 prosenttia. Raasepori on alueeltaan Suomen laajimpia kaupunkeja ulottuen Inkoon rajalta Bromarviin ja Lohjan ja Hangon väliin. Kielellisesti Pohja lienee suomenkielisin kun taas Bromarvissa ruotsinkielisiä on lähes sata prosenttia. Tammisaaressa ruotsinkielisiä on yli 80 prosenttia. Opiskelin Tammisaaressa mielisairaanhoitajaksi ruotsiksi 80-luvun lopussa ja silloin opin kielen aika hyvin. Vaikka oli hyvät arvosanat koulusta, niin ei kouluruotsilla (tai koulusuomellakaan) pitkälle pötkitä. Parhaiten vieraan kielen oppii vain käyttämällä sitä aktiivisesti. Sitten olin täältä pois 21 vuotta ja olin unohtanut kaiken. Kun tulin Tammiharjuun töihin, ilmoitin ylimielisesti antavani raportin ruotsiksi puolen vuoden päästä. Siihen meni lopulta 9 vuotta, mistä eräs työkaverini

Tammisaaren perinteiset syysmarkkinat alkavat huomisaamuna ja jatkuvat lauantaihin. Nämä olivat ensimmäiset tosimarkkinat missä olen kuunaan käynyt noin kymmenen vuotta sitten. Niistä on jo tullut tapa, vakio, kuten niin monelle muullekin. Jo juhannuksen jälkeen pitää alkaa markkinoita odottelemaan! Monille paikalliselle se on ainoa kerta vuodessa tavata joitakin tuttujaan, nimittäin Santa Fe:n olutteltassa. Itse saan kymmenessä minuutissa menemään hirveät rahat juustoihin, makkaroihin ja kaikkeen sellaiseen, jota ei ihan joka päivä kaupungistamme saa. Tiedän nimittäin jo missä kukin myyjä asemaansa pitää. Sitten pitää syödä jotain joka teltasta missä ruokaa tarjoillaan. Ei toki kaikkea ensimmäisellä kerralla mutta markkinoilla kuuluukin käydä monta kertaa. Sinkkuvuosinani tapasin markkinoita edeltävä iltana kaupungin baareissa markkinamyyjiä, joista monet ovat tulleet ulkomailta. Se oli hieno tilaisuus vaihtaa kuulumiset kokonaan eri piireistä tulevien ihmisten kansa; tosin m

Olen hoitaja ja aloittanut urani jo 1980-luvun alussa Helsingissä Koskelan sairaalassa. Se oli valtava yksikkö ja enimmäkseen siellä hoidettiin pitkäaikaispotilaita. Kouluttamaton kun olin, tein töitä ”vipparina” eli kouluttamattomana perushoitajana vanhusten pitkäaikaisosastoilla. Siihen aikaan oli kova työvoimapula ja sairaanhoito-opistoon oli vaikea päästä. Potilaiden laitospaikkoja oli paljon. Saattoi olla kuusi mummoa samassa huoneessa ja työt tehtiin liukuhihnaperiaatteella. Kun koko osasto oli pesty ja aamupala ruokittu, alkoi jo lounassyöttö alkupäästä. Vuonna 2019 on taas hoitajapula ja teen vanhustyötä keikkana opiskelun ohella. Mikä tässä välissä on muuttunut? Paljon on muuttunut eikä pelkästään parempaan suuntaan. Laitospaikkoja on purettu liikaa. Hoitoon pääseminen edellyttää todella huonoa kuntoa, pitää olla lähes jalaton ja/tai muistamaton ennen kuin aukeaa ovi minkäänlaiseen edes tuettuun asumiseen. Potilaiden määrä on kasvanut rajusti 35 vuoden aikana ja kasvaa ed

Asuimme ennen talossa, jossa oli iso piha. Jo lopputalvesta kesän kaipuu oli niin kova, että vuodesta toiseen yritin esikasvattaa erilaisia siemeniä ja kukkasipuleita niin että pieni asunto oli täynnä istutuksia. Onnistumisprosentti oli usein vaatimaton, mutta kun joku kasvi joskus selvisi mustasta peukalostani, ilo oli sitä suurempi. Pikkuhiljaa oli sitten annettava periksi vaativampien lajien kohdalla ja tyydyttävä muutamaan takuuvarmaan lajiin, kuten krassi, kehäkukka ja hajuherne. Erityisesti suren japaninverivaahteraa, jota vaalin kuin kukkaa kämmenellä mutta joka ei sitten kestänyt kevätviimaa eräänä keväänä. Sain kuitenkin pitää sen kolmisen vuotta elämässäni. Kun viime syksynä muutimme kerrostaloon, niin vanhalle pihalle jäi istuttamani valkoinen alppiruusu, enoni pihasta siirretty pioni- joka kukki aivan upeasti vaikka sanotaan että se loukkaantuu helposti siirrettäessä- ja tädiltäni saatu mongolianvaahtera. Ja monta muuta pensasta ja paljon tulppaaneja. Piha täynnä muistoja

Minun (meidän) kissan nimi on Vili, 9 v. Tavallinen raidallinen eurooppalainen maatiainen, hienosti sanottuna turkin väriä sanotaan kai tabbyksi. Mulla on aina ollut kissa enkä osaisi elää ilman. Kaikki kissat ovat olleet omia persoonallisuuksiaan mutta kaikilla on ollut yhteinen piirre, nimittäin kissan suunnaton itsekkyys ja mukavuudenhalu. Vili ulkoili monta vuotta vapaana kun asuin sellaisissa asunnoissa, mistä pääsi suoraan ulos. Nyt kun ollaan asuttu kerrostalossa ihan keskustassa vuosi, niin sen vapauden päivät ovat ohi. Ja sen huomaa. Riiviö inhoaa mennä vatiin asioilleen ja osoittaa sen selvääkin selvemmin. Jostain syystä se ei ole koskaan raapinut hiekkaa tarpeidensa päälle, vaan raaputtanut vadin reunoja silloin kun se ennen satunnaisesti joutui käymään vadissa. Nykyisin se suorastaan paukuttaa, lyö kovaa kynsiotteella vadin reunoja minuuttikaupalla ja varsinkin öisin. Suosituin ajankohta on kahden ja puoli viiden välillä yöllä… Ja se haju… Sinkkuvuosien jälkeen riiv

Kasnäs Lapsuuden perheelläni oli kesäpaikka sydän-Savossa järvi-Suomessa. Kaunista on siinäkin maisemassa mutta ei se mielestäni vedä vertoja rannikkoseudulle ja saaristolle. Meri on niin paljon voimakkaampi elementti, hieman pelottavakin. Tunnen itseni aina Myrskyluodon Maijaksi, kun kapuan jollakin saariretkellä jollekin rantakalliolle ja annan tukan hulmuta tuulessa merelle tähystäen.   Tammisaari on saariston suojassa Tammisaaren saariston kansallispuistossa, joten täällä ei oikein ole yhteyksiä veneettömälle matkailijalle paitsi Skåldöhön. Jos haluaa saaristoon ilman venettä autolla, lähimmät paikat ovat Kemiönsaari ja Paraisten Korppoo, josta pystyy ajamaan Saariston Rengastien läpi. Sinne siis! Houtskarin kirkko Kemiönsaareen ajaa Tammisaaresta noin tunnissa tai yli, se on iso saari. Sieltä löytyy nyt kovassa nosteessa oleva Teijon kansallispuisto ja Mathildedalin kylä. Perinteisempiä kohteita on enemmän. Itselleni tutuiksi ovat tulleet Söderlångvikin kartano, Lab

Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut valvoa öitä. Lapsena sai valvoa aina jouluaattoisin niin kauan kuin jaksoi, ja jaksoinhan minä jo kouluikäisenä. Sittemmin ammatinvalinnan myötä olen valvonut tuhansia öitä työssäni hoitajana (-mieli- ja sairaan-). Jo ensimmäinen yö kouluttamattomana hoitajana, ”vipparina”, teki vaikutuksen ja olen siitä onnekas, että fysiologiani ei pane vastaan yövuoroja. Pärjään silloin jopa vähemmällä unella. Mutta kesäyöt vapailla ovat ihan oma lukunsa. Yön pehmeä ja pitkä hämärä alkukesällä, linnunlaulu joka taukoaa vain muutamaksi tunniksi alkaakseen sitten uudestaan moniäänisenä konserttina, ainakin Tammisaaren Ramsholmenin liepeillä asuessa. Valoja ei tarvita ellei ole pilvistä. Hieman viiniä ja mahdollisesti vaimeaa musiikkia, istun joko parvekkeella tai pihalla. Jostain kuuluu jonkin iloisen seurueen hauskanpitoa, palaavat ilmeisesti rannan baareista kotiin tai menevät majoitukseensa Ormnäsin leirintäalueelle. Kaikki muut ympärillä nukkuvat. Tai

Tässä alkukesän päivänä muutamana hyppäsin autoon ja ajelin Bromarvin suuntaan. Ajoin harvinaisempaa reittiä Prästkullan kautta ja tapani mukaan annoin itseni eksyä pikkuteille. Malmåsan ohi ajaessa veti suuta hymyyn kun muistin viimevuotisen Prästkullarevyyn. Miten voikaan olla näin kaunista maisemaa aivan kotikonnuilla! Hakematta tuli mieleen laulun sanat ”Hiljainen on kylätie…” taisi olla Katri-Helenaa. Ajoin valtavien tonttien ohi kapeaa ja mutkaista, ylös ja alas kumpuilevaa tietä, jonka varrella oli valtavia tontteja ja taloja. Suurin osa niistä oli hyvin hoidettuja, jotkut eivät niinkään. Tuo hylätyn näköinen talo kuuluu ehkä vanhukselle, joka ei enää voi asua kotitalossaan? Tai ehkä se on jonkun perheen kesätalo, eivätkä he vielä ole ehtineet kesäkotiinsa? Ajoin Nitlaxin suuntaan ja päädyin maatilalle, jossa pitkäkarvaiset lehmät laidunsivat aidan takana. Siinä käänsin autoni ja ajoin takaisin- joutuakseni toisen kerran tielle jonka yleinen osuus päättyi.   Asutus oli harvaa.