Pikkukaupunkiblues

Tuntuu kuin viime postauksen jälkeen maailma olisi suistunut raiteiltaan ja niinhän se tavallaan onkin. Nähtäväksi jää, muuttuuko kaikki lopullisesti. Onko meidät tuomittu elämään sosiaalisessa eristyksessä ja kokovartalokondomissa, jotta mikään ei vain tartu ja leviä? On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita vessapaperihamstrauksesta alkaen. Olen todennut, että ihminen on lopulta melko tyhmä. On jaettu ohjeita miten ei nyt pitäisi toimia - ja suuret massat tekevät juuri niin kuin ei pitäisi. Oma kuolemanpelko tulee päälle. Koko talven on uutisoitu uudesta taudista, ja silti on lähdetty lomamatkalle kun se on sentään etukäteen maksettu. Tuntuu kuin ihmisillä ei olisi enää arkijärkeä tai toisaalta itsesuojeluvaistoa. Annetaan joko hysterian ottaa vallan tai jätetään tosiasiat huomiotta. Odotetaan viranomaisten määräyksiä silloinn kun vahinko  on jo tapahtunut.   Annetaan somen fake newsien vaikuttaa. Kyse on sen verran uudesta asiasta, että edes asiantuntijoilla ei ol

Omat jo edesmenneet vanhempani Teen vanhustyökeikkaa tehostetun palveluasumisen piirissä. Tehostettu palveluasuminen on osa kotihoitoa, ja asukkaat vuokraavat huoneen ja WC/kylpyhuoneen yksiköstä, jossa on henkilökuntaa vuorokauden ympäri. Ei välttämättä öisin joka hetki, koska jokaisella osastolla ei ole omaa yöhoitajaa vaan he hoitavat muitakin yksiköitä. Huoneet voi sisustaa kuten kodin omilla tavaroillaan ja kalusteillaan sen mukaan mitä neliöt antavat myöten. Näissä huoneissa näkee monen vanhuksen elämän historian vanhojen valokuvien muodossa. Näkee sen hauraan ihmiseen, jonka elämä on nyt sänkyyn sidottu, elämänsä keskipäivässä hääkuvassaan, lastensa kanssa, edesmenneen puolison kuvan. Valokuvia yhteisen elämän huippuvaiheista, isoista juhlista juhlapuvussa, lasten ja lastenlasten kuvat. Näkee näiden ihmisten lapsuuskuvia ja heidän vanhempiensa kuvia. Silloin mennään jo yli sata vuotta ajassa taaksepäin. On kiehtovaa arvioida, millä vuosikymmenellä näitä kuvia on otettu