Vanha hääkuva piirongin päällä

Omat jo edesmenneet vanhempani

Teen vanhustyökeikkaa tehostetun palveluasumisen piirissä. Tehostettu palveluasuminen on osa kotihoitoa, ja asukkaat vuokraavat huoneen ja WC/kylpyhuoneen yksiköstä, jossa on henkilökuntaa vuorokauden ympäri. Ei välttämättä öisin joka hetki, koska jokaisella osastolla ei ole omaa yöhoitajaa vaan he hoitavat muitakin yksiköitä.

Huoneet voi sisustaa kuten kodin omilla tavaroillaan ja kalusteillaan sen mukaan mitä neliöt antavat myöten. Näissä huoneissa näkee monen vanhuksen elämän historian vanhojen valokuvien muodossa. Näkee sen hauraan ihmiseen, jonka elämä on nyt sänkyyn sidottu, elämänsä keskipäivässä hääkuvassaan, lastensa kanssa, edesmenneen puolison kuvan. Valokuvia yhteisen elämän huippuvaiheista, isoista juhlista juhlapuvussa, lasten ja lastenlasten kuvat. Näkee näiden ihmisten lapsuuskuvia ja heidän vanhempiensa kuvia. Silloin mennään jo yli sata vuotta ajassa taaksepäin. On kiehtovaa arvioida, millä vuosikymmenellä näitä kuvia on otettu. Hiustyyli, pukeutuminen. Jokaisella vuosikymmenellä oma tyylinsä. Sotahääkuvia näkee enää harvoin, se ikäluokka alkaa olla poissa. Ja on niitä asukkaita, jotka ovat eläneet koko elämänsä yksin, senkin huomaa huoneesta.

Erilaiset dementiaa aiheuttavat sairaudet ovat yhä yleisempiä ihmisten eläessä yhä vanhemmiksi. Kukaan meistä ei tiedä tulevasta eikä kukaan ehkä halua dementikoksi. Itse ajattelen niin, että se on mitä on, osa elämään liittyviä vaiheita. Ihan kaikkea elämässä ei voi hallita. Jos nimittäin ei elä vanhaksi, silloin kuolee nuorempana. Samoin kuin lapsi oppii vaiheittain uusia taitoja, vanhukselle voi käydä päinvastoin. Vähä vähältä, jollakulla hitaammin, toisella nopeammin, taidot häviävät. Jalat eivät enää kanna, muisti pettää, ymmärryskin voi mennä. Ei enää muista, mitä lusikalla tehdään. Sanat loppuvat. Lopulta on enää se sänky, kun ei jaksa istuakaan.

Sitten toisaalta aina on teräsvaareja ja -mummuja, jotka vielä satavuotiaina ovat kiinni elämässä, lukevat lehtiä tai kuuntelevat dekkareita äänikirjoina. Liikuntakyky saattaa olla jo niin huono, että ei voi enää asua omillaan. Tyypillisesti tämä ikäpolvi on elämässään nähnyt koviakin aikoja, mutta en ole kuullut heidän useinkaan valittavan ahdistusta tai masennusta. Toki näitä ongelmia on esiintynyt ennenkin maailmassa. Joku harmittelee sitä, että haitarinsoitto ei enää onnistu, toinen sitä että ei enää muista vanhojen laulujen sanoja. Toisaalta joku toinen ilmaisee itseään vain vanhojen laulujen sanoin, muut sanat ovat hävinneet. Näiden ihmisten sitkeys on uskomaton. Epäilen, että nykypolvet eivät tässä suhteessa pärjää lainkaan.  

Näiden ihmisten hoitaminen on erittäin arvokasta työtä. Tuntuu pahalta, että nykypolvet eivät sitä enää arvosta. 1900-luvun alkukymmenillä syntyneet eivät ole saaneet juuri mitään yhteiskunnalta, mutta ovat sitä pyyteettömästi itse rakentaneet. Silloinen sosiaaliapu oli syytinkijärjestelmä ja huutolaisuus. Tosin silloin työn merkitys on ollut toinen ja ahkeruus myös tuottanut tulosta. Näille vanhuspalveluiden nykyisille asukkaille mikään ei ole ollut ilmaista. Edelleen tapahtuu, että ruokaa tarjotessa joku kysyy huolissaan että mitä tämä maksaa. Maksavathan he hoidostaan ja yhteiskunta loput. 

Kun tämä työ joskus käy voimille, katson näitä valokuvia ja muistan taas, miksi tätä teen. Maksan velkaa edellisille sukupolville nyt kun he eivät enää jaksa.