Pikkukaupunkiblues

Vanha teksti vaatii päivitystä! Tuleva kesäkausi riippuu jo toistamiseen ajattelusta "jos Korona suo" mutta ilman toivoa ei ole elämää. Kukapa olisi uskonut, että pandemia iskee näin kovaa ja pitkään. Kovimpiin kärsijöihin kuuluvat ravintolat, jotka ovat nyt yli vuoden määrätty joko pysymään kokonaan kiinni tai toimimaan vajailla tehoilla. Toivottavasti selviävät kurimuksesta ja jatkavat sekä paikallisten että vierailijoiden ilahduttamista tästäkin eteenpäin. Tätä kirjoittaessa jännitetään vielä sitä, saavatko ravintolat avata viikon päästä ja millaisin rajoituksin.  Tammisaressa Knipan on vaihtanut omistajaa. Sea Front ei pitänyt ravintolaa viime koronakesänä auki ollenkaan, ainoastaan hotellin. Vanha Gnägget on vuokrattu monien käänteiden jälkeen mutta multa hävis tieto siitä mikä siihen nyt sitten on tulossa. (Siinä oli ennen Naturum). Lounaskahvila Papaya kävelykadulla on lopettanut. Kävelykadun takana ollut entisen Lazy cowboyn tiloissa on ollut tuulista, siinä on nyt ko...

Näin hellepäivänä ei kovin paljoa kiinnosta ajatus kuumasta maitopohjaisesta keitosta, mutta kesäkeitto edustaakin mulle lapsuusmuistoja. Sitä paitsi se on oikeasti hyvää, kunhan sen tekee itse neitseellisistä kesäkasviksista aitoon vanhanaikaiseen tapaan. Lapsena Helsingissä oli sellainen ilmiö kuin puistotädit ja puistoruokailu. Jostain syystä en muista siellä leikkipuistossa syöneeni mitään muuta kuin kesäkeittoa, vaikka luultavasti joka päivä oli eri ruokaa. Ja ulkona ruoka maistuu jotenkin paremmalta muutenkin. Kuumana kesäpäivänä tekee mieli syödä kevyemmin kuin muuten. Itselleni on vakiintunut muutama kylmä helleruokalaji, jotka toimivat vuodesta toiseen. Ensinnäkin jäätee. Sitä pitää olla kylmänä kaapissa ja uutta tulossa koko ajan. Keitetään vahvaa teetä oman mieltymyksen mukaan, jätetään hautumaan pitkäksi aikaa, voidaan maustaa sokerilla tai hunajalla ja raikastaa situunamehulla. Laimennetaan vedellä sopivaan vahvuuteen ja pannaan jääkaappiin kun on huoneenlämpöistä. Voi...

Asuimme ennen talossa, jossa oli iso piha. Jo lopputalvesta kesän kaipuu oli niin kova, että vuodesta toiseen yritin esikasvattaa erilaisia siemeniä ja kukkasipuleita niin että pieni asunto oli täynnä istutuksia. Onnistumisprosentti oli usein vaatimaton, mutta kun joku kasvi joskus selvisi mustasta peukalostani, ilo oli sitä suurempi. Pikkuhiljaa oli sitten annettava periksi vaativampien lajien kohdalla ja tyydyttävä muutamaan takuuvarmaan lajiin, kuten krassi, kehäkukka ja hajuherne. Erityisesti suren japaninverivaahteraa, jota vaalin kuin kukkaa kämmenellä mutta joka ei sitten kestänyt kevätviimaa eräänä keväänä. Sain kuitenkin pitää sen kolmisen vuotta elämässäni. Kun viime syksynä muutimme kerrostaloon, niin vanhalle pihalle jäi istuttamani valkoinen alppiruusu, enoni pihasta siirretty pioni- joka kukki aivan upeasti vaikka sanotaan että se loukkaantuu helposti siirrettäessä- ja tädiltäni saatu mongolianvaahtera. Ja monta muuta pensasta ja paljon tulppaaneja. Piha täynnä muistoja...

Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut valvoa öitä. Lapsena sai valvoa aina jouluaattoisin niin kauan kuin jaksoi, ja jaksoinhan minä jo kouluikäisenä. Sittemmin ammatinvalinnan myötä olen valvonut tuhansia öitä työssäni hoitajana (-mieli- ja sairaan-). Jo ensimmäinen yö kouluttamattomana hoitajana, ”vipparina”, teki vaikutuksen ja olen siitä onnekas, että fysiologiani ei pane vastaan yövuoroja. Pärjään silloin jopa vähemmällä unella. Mutta kesäyöt vapailla ovat ihan oma lukunsa. Yön pehmeä ja pitkä hämärä alkukesällä, linnunlaulu joka taukoaa vain muutamaksi tunniksi alkaakseen sitten uudestaan moniäänisenä konserttina, ainakin Tammisaaren Ramsholmenin liepeillä asuessa. Valoja ei tarvita ellei ole pilvistä. Hieman viiniä ja mahdollisesti vaimeaa musiikkia, istun joko parvekkeella tai pihalla. Jostain kuuluu jonkin iloisen seurueen hauskanpitoa, palaavat ilmeisesti rannan baareista kotiin tai menevät majoitukseensa Ormnäsin leirintäalueelle. Kaikki muut ympärillä nukkuvat. Tai...

Tässä alkukesän päivänä muutamana hyppäsin autoon ja ajelin Bromarvin suuntaan. Ajoin harvinaisempaa reittiä Prästkullan kautta ja tapani mukaan annoin itseni eksyä pikkuteille. Malmåsan ohi ajaessa veti suuta hymyyn kun muistin viimevuotisen Prästkullarevyyn. Miten voikaan olla näin kaunista maisemaa aivan kotikonnuilla! Hakematta tuli mieleen laulun sanat ”Hiljainen on kylätie…” taisi olla Katri-Helenaa. Ajoin valtavien tonttien ohi kapeaa ja mutkaista, ylös ja alas kumpuilevaa tietä, jonka varrella oli valtavia tontteja ja taloja. Suurin osa niistä oli hyvin hoidettuja, jotkut eivät niinkään. Tuo hylätyn näköinen talo kuuluu ehkä vanhukselle, joka ei enää voi asua kotitalossaan? Tai ehkä se on jonkun perheen kesätalo, eivätkä he vielä ole ehtineet kesäkotiinsa? Ajoin Nitlaxin suuntaan ja päädyin maatilalle, jossa pitkäkarvaiset lehmät laidunsivat aidan takana. Siinä käänsin autoni ja ajoin takaisin- joutuakseni toisen kerran tielle jonka yleinen osuus päättyi.   Asutus oli har...