Kesän töitä ja kesätöitä

Asuimme ennen talossa, jossa oli iso piha. Jo lopputalvesta kesän kaipuu oli niin kova, että vuodesta toiseen yritin esikasvattaa erilaisia siemeniä ja kukkasipuleita niin että pieni asunto oli täynnä istutuksia. Onnistumisprosentti oli usein vaatimaton, mutta kun joku kasvi joskus selvisi mustasta peukalostani, ilo oli sitä suurempi. Pikkuhiljaa oli sitten annettava periksi vaativampien lajien kohdalla ja tyydyttävä muutamaan takuuvarmaan lajiin, kuten krassi, kehäkukka ja hajuherne. Erityisesti suren japaninverivaahteraa, jota vaalin kuin kukkaa kämmenellä mutta joka ei sitten kestänyt kevätviimaa eräänä keväänä. Sain kuitenkin pitää sen kolmisen vuotta elämässäni. Kun viime syksynä muutimme kerrostaloon, niin vanhalle pihalle jäi istuttamani valkoinen alppiruusu, enoni pihasta siirretty pioni- joka kukki aivan upeasti vaikka sanotaan että se loukkaantuu helposti siirrettäessä- ja tädiltäni saatu mongolianvaahtera. Ja monta muuta pensasta ja paljon tulppaaneja. Piha täynnä muistoja. Sinä keväänä, kun tontin aita vaihdettiin, peurat tulivat ja söivät elämäni hienoimmat papukaijatulppaanit. Ja talo seisoo 800 metriä Tammisaaren torilta, Ramsholmenin puiston vieressä. Siellä oli pihalla oravia, öisin näki kauriita, supeja ja kerran näin miten mäyrä meni naapurin pihalle. Ainoa mitä ei pihalla näkynyt oli siili, vaikka kerran tein lehtipesänkin kompostin taakse houkutellakseni sinne tuhisevan siilin. Entisestä talostani en kuitenkaan jää kaipaamaan haravointia, lumenluontia, ikuista kitkemistä ja asuntolainaa.

Tänä keväänä laitoin vanhasta tottumuksesta tulemaan kehäkukkia, auringonkukkia ja hajuherneitä. Kehäkukansiemenet mätänivät kun kastelin liikaa mutta hajuherneestä lähti melkein kaikki siemenet kasvuun. Auringonkukansiemenistä joutui suurin osa epähuomiossa roskiin. Ja orvokkeja pitää ostaa paljon -niitä ei voi olla liikaa- ihania värejä on vaikka millä mitalla! Lasitetusta parvekkeesta on se hyöty, että hennot taimet ovat suojassa kevätviimalta ja lasitus suojaa satunnaisilta alkukevään pakkasöiltä. Tietenkin unohdin tälle kesälle osuvan parvekeremontin, joten nyt vaatimattomat istutukseni komistavat kerrostalopihaa.

Pikkukaupungissakin pitää tehdä työtä tullakseen toimeen. Olen ammatissani joutunut valtavan organisaatiomuutoksen eteen ja sitä kautta päätynyt opiskelemaan toista alaa näin tukevassa iässä. Olen ratkaissut asian keikkatyöllä, jota alallani (hoito) on tänä päivänä enemmän kuin tehdä ehtii. Näihin asioihin liittyy suuria huolenaiheita. Ensinnäkin pikkukaupungin talous kärsii kun työpaikat vähenevät, asuntojen hinnat laskevat, monille tulee eteen muutto työn perässä muualle, perheet pitävät kyläkoulut pystyssä mutta nekin kuolevat jos perheet muuttavat pois. Kaupungin verotulot vähenevät sitä mukaa. On jo syntynyt noidankehä, joka asettaa suuria haasteita tulevaisuudelle. Täältä käy moni töissä muualla jo nyt mutta se edellyttää toimivia liikenneyhteyksiä. Tämäkin kaupunki on joutunut säästämään vanhustenhoidosta; psykiatriasta ja päihdehuollosta ei ole jäljellä kuin avohoito. Näiden asioiden suhteen kaupunki on samassa asemassa kuin kaksi kolmasosaa Suomen kunnista.

Mutta nämä ongelmat tuntuvat kaukaisilta kun katsoo miten ihanasti aurinko laskee mereen myöhäisillan pyörälenkillä rantaa pitkin. Nyt on kesä ja oikeus nauttia lämmöstä ja vehreydestä, surra voi sitten myöhemmin kun on sen aika.