Asuimme ennen talossa, jossa oli iso piha. Jo lopputalvesta
kesän kaipuu oli niin kova, että vuodesta toiseen yritin esikasvattaa erilaisia
siemeniä ja kukkasipuleita niin että pieni asunto oli täynnä istutuksia.
Onnistumisprosentti oli usein vaatimaton, mutta kun joku kasvi joskus selvisi
mustasta peukalostani, ilo oli sitä suurempi. Pikkuhiljaa oli sitten annettava
periksi vaativampien lajien kohdalla ja tyydyttävä muutamaan takuuvarmaan
lajiin, kuten krassi, kehäkukka ja hajuherne. Erityisesti suren
japaninverivaahteraa, jota vaalin kuin kukkaa kämmenellä mutta joka ei sitten
kestänyt kevätviimaa eräänä keväänä. Sain kuitenkin pitää sen kolmisen vuotta
elämässäni. Kun viime syksynä muutimme kerrostaloon, niin vanhalle pihalle jäi
istuttamani valkoinen alppiruusu, enoni pihasta siirretty pioni- joka kukki
aivan upeasti vaikka sanotaan että se loukkaantuu helposti siirrettäessä- ja
tädiltäni saatu mongolianvaahtera. Ja monta muuta pensasta ja paljon
tulppaaneja. Piha täynnä muistoja. Sinä keväänä, kun tontin aita vaihdettiin,
peurat tulivat ja söivät elämäni hienoimmat papukaijatulppaanit. Ja talo seisoo
800 metriä Tammisaaren torilta, Ramsholmenin puiston vieressä. Siellä oli
pihalla oravia, öisin näki kauriita, supeja ja kerran näin miten mäyrä meni
naapurin pihalle. Ainoa mitä ei pihalla näkynyt oli siili, vaikka kerran tein
lehtipesänkin kompostin taakse houkutellakseni sinne tuhisevan siilin.
Entisestä talostani en kuitenkaan jää kaipaamaan haravointia, lumenluontia,
ikuista kitkemistä ja asuntolainaa.
Tänä keväänä laitoin vanhasta tottumuksesta tulemaan
kehäkukkia, auringonkukkia ja hajuherneitä. Kehäkukansiemenet mätänivät kun
kastelin liikaa mutta hajuherneestä lähti melkein kaikki siemenet kasvuun. Auringonkukansiemenistä
joutui suurin osa epähuomiossa roskiin. Ja orvokkeja pitää ostaa paljon -niitä
ei voi olla liikaa- ihania värejä on vaikka millä mitalla! Lasitetusta
parvekkeesta on se hyöty, että hennot taimet ovat suojassa kevätviimalta ja
lasitus suojaa satunnaisilta alkukevään pakkasöiltä. Tietenkin unohdin tälle
kesälle osuvan parvekeremontin, joten nyt vaatimattomat istutukseni komistavat
kerrostalopihaa.
Pikkukaupungissakin pitää tehdä työtä tullakseen toimeen.
Olen ammatissani joutunut valtavan organisaatiomuutoksen eteen ja sitä kautta
päätynyt opiskelemaan toista alaa näin tukevassa iässä. Olen ratkaissut asian
keikkatyöllä, jota alallani (hoito) on tänä päivänä enemmän kuin tehdä ehtii.
Näihin asioihin liittyy suuria huolenaiheita. Ensinnäkin pikkukaupungin talous
kärsii kun työpaikat vähenevät, asuntojen hinnat laskevat, monille tulee eteen
muutto työn perässä muualle, perheet pitävät kyläkoulut pystyssä mutta nekin
kuolevat jos perheet muuttavat pois. Kaupungin verotulot vähenevät sitä mukaa.
On jo syntynyt noidankehä, joka asettaa suuria haasteita tulevaisuudelle. Täältä
käy moni töissä muualla jo nyt mutta se edellyttää toimivia liikenneyhteyksiä.
Tämäkin kaupunki on joutunut säästämään vanhustenhoidosta; psykiatriasta ja
päihdehuollosta ei ole jäljellä kuin avohoito. Näiden asioiden suhteen kaupunki
on samassa asemassa kuin kaksi kolmasosaa Suomen kunnista.
Mutta nämä ongelmat tuntuvat kaukaisilta kun katsoo miten
ihanasti aurinko laskee mereen myöhäisillan pyörälenkillä rantaa pitkin. Nyt on
kesä ja oikeus nauttia lämmöstä ja vehreydestä, surra voi sitten myöhemmin kun
on sen aika.
Kommentit
Lähetä kommentti