Aidot asiat

Vallitseva maailmantilanne kutsuu aitojen asioiden äärelle. Kun on pakko pysähtyä kotiin, tulee huomanneeksi monia asioita, joita ei ehkä monivuotisen kiireen keskellä ole niin tullut ajatelleeksi. Elämä on käynyt tylsäksi. Kotioloissa tulee palanneeksi niihin asioihin, jotka ennen olivat paljon isommassa roolissa kuin nyttemmin. Palapelit ja seurapelit. Käsityöt. Ruokaa tehdään ehkä pitkän kaavan mukaan, tutkitaan antaumuksella reseptejä. Vaikka ravintoloitsijoita käy sääliksi, en silti osta noutoruokaa kotiin koska osaan tehdä itsekin. Ravintolaan menemisen ideana kun on se, että pääsee pois kotoa. Moniviikkoinen intensiivinen puhelimessa roikkuminen ja somettaminen alkaa maistumaan puulta. Kotihommia piisaa, mutta ei nekään aina niin innosta. Introverttikin alkaa kaivata muita kontakteja. Liikunnallinen väki on alkanut ulkoilla entistä enemmän ja laajentamaan ulkoilureviiriään muihin ympäristöihin. Oma ratkaisuni? Tilasin tikkuröijyn eli luotolaisen tarvikepaketin ja aion neuloa aidon Hailuodon kalastajavillapaidan.

Hailuoto on Perämeren suurin saari ja sijaitsee noin 50 kilometriä Oulusta. Omat rannikkoreissuni eivät sinne asti ole vielä ehtineet. Vaasaan asti olen käynyt kaikki rannikon pikkukaupungit. Porin jätin väliin. Hailuodon ainutlaatuiset maisemat on nimetty yhdeksi Suomen kansallismaisemista ja kuuluu maailmanperintökohteisiin. Tikkuröijy eli tikkuri taas kuuluu aineettomaan maailmanperintöön. Se kuuluu neuloa pesemättömästä suomenlampaan villasta määrätyllä tekniikalla ja yksityiskohdilla. Perinteisiä villapaitoja on muuallakin maailmassa, kuten norjalaisten, islantilaisten ja Irlannin Aran-saarilta peräisin olevat perinteiset villapaidat. Myös virolaisilla on omanlaisensa villapaitatyyli. Yhteistä kaikille on, että ne neulotaan vuosisadasta toiseen samoin tai vain pienin variaatioin. Aito tuote myös maksaa paljon mutta kestää ja säilyttää arvonsa.

Perinneneuleiden lisäksi on myös monenlaisia perinneruokia. Tammisaaressa olen tutustunut länsi-Uusimaalaiseen perunamakkaraan. Pakko myöntää, että se ei tehnyt vaikutusta eikä tarvitse toista kertaa ostaa. Paistoin sitä paistinpannulla kauan eikä se millään tuntunut kypsyvän. Sitten kun pistin haarukalla siihen, niin se levisi kuin koiran oksennus pannulle ihan purskahtamalla…mitäs näöstä mutta kun makukaan ei ollut mistään kotoisin. Salon suunnalta löytyy rusinamakkaraa ja sitäkin olen kokeillut. Maistui maksalaatikolta makkaran muodossa, joten se menettelee. Oululaista rössypottua en ole maistanut mutta jos sinne joskus päädyn niin kokeilen kyllä. Se on keitto, joka tehdään rössystä eli veripaltusta, sianlihasta ja perunoista. Siitä tulee mieleen tamperelaisten mustamakkara, jota saa joskus täältäkin. Mukavampiakin makumuistoja perinneruoista tulee mieleen. Mummon perunapuuro voissa paistettuna. Läskisoosi.

Nämä ovat esimerkkejä siitä, miten ennen on syöty sitä mitä on oma maa tuottanut. Ei hifistelty tai nirsoiltu ruoan kanssa. Veganismi on mennyt toiseen ääreen. Miksi ihmeessä pitää syödä vegaanista majoneesia, joka tehdään niin kummallisista aineksista kuin psyllium ja ksantaani? Tai pitkälle prosessoituja lihankorvikkeita? Ennen vanhaan lihaa ei ollut tarjolla kuin harvoin, mutta se oli oikeaa lihaa ja usein itse teurastettua. Suomessa syötiin paljon viljatuotteita, juureksia ja kalaa. Sitä mukaa kun ruoan tehotuotanto on lisääntynyt, ruoan laatu ja maku ovat kärsineet. Lisäaineita, torjunta-aineita ja säilöntäaineita on vaikka millä mitalla. Ekologiset asiat ja hiilijalanjälki ovat kyllä osin palauttamassa lähituotantoa ja luonnonmukaisuutta kunniaan. Samoin tapahtunee globaalisti tämän pandemian jälkeen. Ainakin kotimaan matkailu tulee lisääntymään turvallisuutensa puolesta. Mutta voihan nytkin virtuaalisesti matkata mihin tahansa ja suunnitella seuraavia reissujaan- sitten joskus.